perillä

Perillä MUWCI:ssa on nyt oltu kymmenen päivää. Kymmenen päivää jotka on pitäneet sisällään paljon mutaa, liukastelua, loputonta sadetta, pussipuuroa, samoja kysymyksiä uudelleen ja uudelleen: "What's your name?" ja "Where are you from?", tuk-tukilla ajelua, hidasta nettiä ja erilaisten eläinten kohtaamisia yllättävissäkin paikoissa (kuten suihkussa). Nää kymmenen kulunutta päivää tuntuu samalla ihan ikuisuudelta, mutta yhtäaikaa voisin vaikka vannoa, että saavuin vasta eilen koko kampukselle, niin paljon on ehtinyt tapahtua niin lyhyessä ajassa.

En tiedä johtuuko tää mahdollisesti tästä jatkuvasta kosteudesta, jossa muhii kaikki mahdolliset taudit ja bakteerit, vaiko jostain kampusta kiertävästä viruksesta, mutta oon tällähetkellä tosi kipeenä ja päässyt viettämään ihan reilusti aikaa koulun pahamaineisessa medical centerissä. Tuntuu että koko meidän wada on vähintäänkin puolikuntoinen. Mutta ehkä tää tästä! Teetä, pikakahvia ja pussipuuroa on tullut nautittua ihan luvattoman paljon ja itse asiassa mun yks mun huonekavereista kysyi mun kakkosvuotiselta (Ellalta) että miks ihmeessä mulla on niin paljon puuroa mukana... Puuro vaan on se juttu!

Namaste!

start

Oon pohtinut jo ties kuinka pitkään blogin aloittamista, kunnes eilen havahduin siihen, että lähtöön on enää kolme yötä. Tulossa on kuitenkin sen verran ainutlaatuiset kaksi vuotta, että jollain tavalla haluan dokumentoida ne ainakin itselleni muistoksi, ja blogin avulla siinä sivussa onnistuisi kuulumisten jakaminen kavereille ja perheelle Suomessa ja Sveitsissä ja ehkä jopa UWC-sanoman levitys ja tulevien UWC-stipendiaattien inspirointi hakemaan stipendiä. Päädyinkin siis lopulta aloittamaan tän ekan postauksen kirjoittamisen!

Ekan tekstin kirjoittaminen tuntuu yllättäen tosi haastavalta, vaikka oonkin kirjoittanut blogia aikaisemminkin (tosin pitänyt pitkään taukoa vaihdosta palattuani). Oon vieläkin häkeltynyt ja hämmentynyt miettiessäni tulevaa kahta vuotta ja Suomen kulttuurirahaston mulle suomaa stipendiä. Muistan niin tarkasti sen puhelun ja jännityksen, kun vihdoin sain SKR:n toimiston kiinni viime maaliskuussa monen, tuskallisen pitkän minuutin ja vielä useamman luurin tuuttauksen jälkeen. "Sinä Jasmin et..." tauko venyi ja venyi "...ole jäämässä Suomeen!" Muistan kiljuneeni kuin joku syötävä ja kysyneeni varmaan miljoona kertaa että oikeestiko! Puhelun päätyttyä istuin hiljaa parvekkeen lattialla ja mietin, että olinko varmasti kuullut oikein. Tuntui oudolta ja samalla ihan mahtavalta, että siinä hetkessä vain minä ja Suomen kulttuurirahasto tiesivät. En uskaltanut ensiksi laittaa kenellekään viestiä tai soittaa edes vanhemmilleni koska olin melkein varma, että olin kuullut väärin tai tyyliin hallusinoinut koko puhelun. Kaikki tuntui siinä hetkessä ihan epätodelliselta, Intiaan muutto tuntuu vieläkin epätodelliselta.

Hakuprosessista, haastatteluista ja muusta aiheeseen liittyvästä tuun puhumaan jatkossa vielä enemmän, nyt halusin tulla vaan sanomaan nopeet heipat ja polkaista tän blogin käyntiin vielä näin Suomesta käsin. 37 tunnin päästä oonkin jo junassa matkalla Helsinki-Vantaalle.

Namaste!